Aikahyppy ja kuulumisia

Pieni ruskea poni ravasi pomputtavaa raviaan omistajattarensa ratsastamana. Oli alkukesä, Englannin tavanomaisesta säästä poiketen nyt oli aika kuivaa ja poutaista. Hiekkakenttä pöllysi ponin lyhytaskelisen tepsutuksen myötä. Sani hidasti poninsa loppukäynteihin ja kumartui halaamaan sen kaulaa. Saaga katseli kentän laidalta puutarhanhoidon lomassa tytärtään ylpeänä. Onneksi Sani oli ihan yhtä, jos ei vielä enemmänkin heppatyttö kuin Saaga oli pienenä itse ollut. 

Bea-poni oli Sanin ensiponi, ja kaksikko oli varttunut yhdessä. Pituus ei vielä tullut vastaan, mutta Sani itki jo nyt sitä kuinka hän joutuisi jossain vaiheessa vaihtamaan ponia isompaan, shettisikä kun ei kestä ikuisuutta. Bea oli kiltti lastenponi, pikku ponimaisuuksineen tosin. Se oli todella perso ruualle, ja se söisi vaikka meetvurstia jos sille antaisi. Bealla oli myös tapana kaataa vesi- harja- kakka- ja kaikki muut mahdolliset astiat ihan vaan omaa viihdettään. Se oli yksi harvoista, joka sai herkän ja arahkon Sanin ulos kuorestaan ja jopa nauramaan. 

Pikku Bea pysähtyi tottelevaisesti keskikentälle ja nuori Sani jalkautui ketterästi, keräsi sitten ohjat ruunikon kaulalta ja nosti jalustimet. Saaga taputti aplodeja ja Sani hieman nolostui. Tyttö olisi halunnut mieluummin ratsastaa poniaan yksin, kaikessa rauhassa ilman yleisöä. Sani oli täyttänyt juuri kahdentoista, ja hänestä oli kasvamassa huippuratsastaja, ainakin äiti Saagan mielestä. Sania kiinnosti esteet ja vauhti, vaikka Saaga olisi halunnut tytöstä enemmän kouluratsastajaa kuten hänkin oli. Saagan viimeisinkin projekti oli varsana ostettu Chocola, jolla oli ratsukoulutus juuri alkanut. 

Saaga ei ollut kisannut vuosikausiin, mutta hän valmentautui ahkerasti erilaisilla hevosilla. Myös ratsastaen edelleen silmäteräänsä Ulpua. Ulpu kuitenkaan ei ollut kovin lupaava kisakenttäläinen, mutta se oli maailman mainioin puskaratsu ja seurahevonen. Chocola oli korkea-askelinen jo nuorikkona, se oli todella kaunisrakenteinen ja -liikkeinen tamma. Säpäkkyyttä siltä löytyi myös ja kipinää, kun taas sen tarhakaveri ja äitihahmo Ulpu oli erittäin tyyni ja viisas. Ulpu oli myös paikallisten lasten lemppari, se kun oli juuri niin pomminvarma ja säyseä kuin perinteinen suomenhevonen voi olla.

Kaapo laajensi paraikaa tallia, remontti oli kestänyt jo hyvän aikaa ja talli tulisi olemaan valmis kesän loppuun mennessä. Tilan isännällä ei paljon vapaa-aikaa joutanut olemaan. Myös Kaapon oma työjuhta Ripa oli kovissa töissä, sillä ajettiin paljon ja se kynti naapureidenkin peltoja. Ripa oli sellainen yhden ihmisen hevonen, muista ihmisistä se ei paljoa piitannut mutta Kaapolle se oli uskollinen kuin kultainennoutaja konsanaan. Saaga ei paljoa suostunut koko ruunaan koskemaan, sillä hän ei juuri tullut sen kanssa toimeen. Pakolliset laitumeltanoukkimiset ja muut hoituivat kyllä, mutta Kaapo sai hoitaa hevosensa pääosin itse. Pahansuopa Ripa ei ollut, mutta sitä kiinnosti oikeastaan mieluummin jämähtää halutessaan paikoilleen kuin totella jotain muuta ihmistä kuin rakasta Kaapoa. Kaapon ei tarvinut edes riimua pukea, jotta ruuna seuraisi sen perässä kiltisti korvat höröllä talliin ja töihin.

Maalismaat elivät oikeastaan aika tavallista maalaisperheen arkea juuri nyt. Tulevaisuudensuunnitelmina on valmennuttaa Sania poninsa kanssa ja saada Saaga takaisin kouluaitojen sisään, mutta aikansa kutakin.